Suomalaisvangit neuvostoleireillä

Teuvo Alava - Dmitri Frolov - Reijo Nikkilä : Rukiver! - Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa. Edita, Helsinki 2002. 477 s.

Suomalaisten sotavankien kohtalot Neuvostoliiton vankileireillä on ollut aihe, josta kattavaa tutkimusta ei ole tehty. Asia on ilmeisesti ollut liian arka tutkittavaksi. Niin ikään kattavaa luetteloa vangeista tai sotavankeudessa kuolleista ei ole pystytty tekemään. Vasta Neuvostoliiton hajoaminen on tehnyt mahdolliseksi maan arkistolähteisiin tutustumisen.

Toimittaja Reijo Nikkilä on yhdessä Sotavangit ry:n puheenjohtajan Teuvo Alavan sekä asiasta väitöskirjaa tekevän Dmitri Frolovin kanssa tehnyt mittavan työn ja julkaissut yli 4000 nimeä käsittävän sotavankimatrikkelin Neuvostoliitossa talvi- ja jatkosodan aikana olleista suomalaisista sotavangeista. Matrikkeliin on kirjattu 757 henkilön nimet, jotka varmuudella kuolivat sotavankeudessa. Kolmikko teki jo vuonna 2000 aiheesta tv-elokuvan, josta Reijo Nikkilä palkittiin tutkivien journalistien palkinnolla. Nikkilän jäätyä eläkkeelle tutkimus jatkui siitä, mihin tv-dokumentti päättyi.

Kirjan johdantoluvussa Reijo Nikkilä kertoo, ettei työn tekeminen ollut ongelmatonta. Hänen tv-dokumenttiaan varten keräämänsä videokasetit varastettiin työhuoneesta Helsingissä ja kannettava tietokone tiedostoineen hotellihuoneesta Pietarissa. Lisäksi arkistoaineistoon tutustumaan pääseminen vaati oman strategiansa, jossa sotavankina ollut Teuvo Alava toimi päänavaajana, Venäjällä kun kunnioitetaan sotaveteraaneja. Dmitri Frolov puolestaan teki ennakkotutkimusta ja etsi sopivia asiakirjoja. Asiakirjat, joihin Nikkilä kumppaneineen pääsi Petroskoin puoluearkistossa tutustumaan, ovat tiettävästi jälleen lukkojen takana tutkijoiden ulottumattomissa. Monien muiden arkistojen kohdalla tutkijat törmäsivät samaan ongelmaan.

Tutkimusta vaikeuttaneista ongelmista huolimatta kolmikko on saanut kootuksi kirjaan runsaasti uutta tietoa sotavankien kohtalosta. Kaikkea uutta tietoa ei ole edes tarvinnut kerätä Venäjän arkistojen kätköistä, vaan sitä on löytynyt myös Suomesta. Uusia tietoja vangiksi joutuneista sekä vankileireillä kuolleista on löytynyt mm. Suomeen sotavankeudesta palautettujen kuulustelupöytäkirjoista. Aikanaan näitä tietoja ei ole jostain syystä välitetty omaisille, jotka saivat elää epätietoisuudessa kymmeniä vuosia.

Kirja jakautuu selkeästi kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa Reijo Nikkilä selvittelee aiheen tutkimusprosessia. Nikkilä valottaa osuudessaan sotavankien oloja ja kohtaloita konkreettisten esimerkkien avulla. Hän myös esittää luettelon sotavankileireistä, joilla suomalaisia sotavankeja pidettiin. Dmitri Frolov puolestaan esittelee Neuvostoliiton sotavankilainsäädäntöä vuosina 1939-1944.

Toisena aiheena Frolovilla on suomalaisten sotavankien kuulustelupöytäkirjat ja niiden laadinta. Frolov käsittelee aiheita nimenomaan venäläisten sotilasviranomaisten kannalta, mikä suomalaisesta lukijasta saattaa tuntua hiukan oudolta katsontakannalta. Teuvo Alava puolestaan kertoo omista sotavankikokemuksistaan, jotka antavat hyvän kuvan järjestelmän kokemaan joutuneen tuntemuksista. Kirjan toinen osa koostuu venäläisistä asiakirjoista. Ne ovat karuudessaan varsin korutonta kertomaa. Partisaaniosastojen ottamat vangit kun useissa tapauksissa teloitettiin kuulustelun jälkeen. Venäläisten asiakirjojen lisäksi kirjaan on otettu muutama suomalainen asiakirja, jotka omalta osaltaan valottavat sotavankien kovaa kohtaloa.

Kuulustelupöytäkirjoista käy ilmi, että monet kuulusteltavista kertoivat kaikki tietämänsä asiat. On ymmärrettävää, että henkensä pelastamiseksi kuulusteltava pyrki antamaan mahdollisimman paljon tietoja ja korostamaan omaa tärkeyttään. Siitä, kuinka paljon kerrotun tiedon joukossa oli sotilaallisesti todella tärkeää tietoa, voidaan olla monta mieltä. Tiedusteluelinten tehtävänä oli kuitenkin tiedonmurusten yhdisteleminen kokonaisuuksiksi.

Kirjan kolmas ja pisin osa koostuu varsinaisesta sotavankimatrikkelista. Siihen on kirjattu jokaisen sotavangin osalta nimi, syntymäaika ja -paikka, sotilasarvv, joukko-osasto, vangiksijoutumisaika ja -paikka, palautus- tai kuolinaika, kuolinpaikka sekä leiriluettelo. Kyseiset tiedot on pyritty täyttämään niin hyvin kuin mahdollista. Puutteita löytyy, varsinkin leirillä kuolleiden tai niillä kadonneiden osalta. Kummastusta herättää tietojen puutteellisuus vankeudesta palanneiden osalta. Aikanaan tietojen keräämisessä ei oltu tarpeeksi tarkkoja.

Viime vuosina sotavangeista ja heidän kohtaloistaan on alkanut ilmestyä tutkimuksia, jopa väitöskirjoja. Rukiver!- kirja ei ole akateeminen tutkimus, mutta se on erinomainen yleisesitys sotavankien kohtelusta. Kirjan tärkein anti on kuitenkin matrikkeliosuus: sotavankeudessa olleiden tiedot on pyritty kokoamaan samaan luetteloon. Luettelo ei ole täydellinen, mutta se antaa runsaasti uutta tietoa. Sukututkijoille ja asiasta kiinnostuneille se on oiva lähde.

Teoksen puutteeksi voidaan mainita venäläisten asiakirjojen yksipuolisuus. Ne käsittelevät pääasiassa partisaaniosastojen toimia, jolloin mm. vankien teloitukset korostuvat. Lähdeaineiston puutteellisuus ei kuitenkaan johdu tutkijoista, vaan siihen on syynä venäläisten arkistojen vastahankaisuus. Uskon, että asioista saadaan kokonaisvaltaisempi kuva, kunhan kaikki arkistolähteet saadaan tutkimuksen käytettäväksi.

Mikko Kosunen tutkija, Työväen Arkisto