Täällä Aarne Tanninen, Moskova

Kirjeenvaihtajan ammatti ei ole niitä helpoimpia. Toimittaja lähetetään tiedotusvälineen etäispäätteeksi vieraaseen maahan, jonka päivittäisestä tapahtumavirrasta hänen tulisi suodattaa kansallisesti kiinnostavia juttukokonaisuuksia. Työn haastavuus kasvaa, kun asemamaana on totalitaristisesti hallittu valtio. Sellainen oli esimerkiksi entinen naapurimme Neuvostoliitto.

Ensimmäiset suomalaiset kirjeenvaihtajat lähetettiin Moskovaan 1950-luvun lopulla, kun Neuvostoliitto teki pesäeroa stalinismin vuosiin. Kansan Uutiset oli itseoikeutetusti edelläkävijä, mutta lehden pysyvä kirjeenvaihtaja Jarno Pennanen sai jo vuoden 1958 kuluessa seuraa Uuden Suomen Aarne Tannisesta. Hänen työnantajansa edusti Suomen poliittisen kentän toista äärilaitaa.

Kirjeenvaihtajien ylläpitäminen oli ja on sanomalehdille kallista. Moskovaan mentiin silti hanakasti, sillä laaja kirjeenvaihtajaverkosto oli kilpailuvaltti, eikä kukaan tohtinut kiistää neuvostosuhteiden merkittävyyttä. Suurilla oli varaa olla myös menemättä. Länsimaisiin uutispalveluihin panostanut Helsingin Sanomat lähti mukaan leikkiin vasta Etykin vuonna 1975, kun "maan tapa" sitä edellytti.

Turo Uskali nostaa journalistiikan alaan kuuluvan väitöskirjansa otsikkoon kotitoimituksen evästyksen Moskovaan lähtijöille: "Älä kirjoita itseäsi ulos". Maailmankatsomukselliseen kriisiin ajautunut Jarno Pennanen painostettiin kotiin maitojunalla, mutta palautusten nimeäminen "fyysisen rankaisemisen tasoksi" on turhaa dramatisointia. Ketään ei sittemminkään näyttävästi karkotettu, mutta työlupaa ei välttämättä uusittu Suomeen paluun jälkeen. Kirjeenvaihtajan työ oli tasapainoilua kahden erilaisen järjestelmän leikkauskohdassa. Kun suitset suivaannuttivat, oli kirjoitettava rivien väliin.

Ulkomaisilta kirjeenvaihtajilta poistettiin ennakkosensuuri vuonna 1961, mutta hengentuotoksia luettiin punakynän kanssa niin kotitoimituksissa kuin Tehtaankadun neuvostolähetystössäkin. Kansan Uutisten kirjeenvaihtajat nauttivat Moskovassa toveritukea ja joutuivat vastapalvelukseksi kirjoittamaan osan jutuista neuvostopropagandaa myötäillen. Molempia osapuolia hyödyttänyt suhde tulehtui Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen ja viimeistään silloin, kun vähemmistökommunistien Tiedonantaja lähetti Moskovaan oman miehensä.

Neuvostoliitossa tietoa ei välitetty länsimaiseen tapaan. Tiedonhankinta edellytti kirjeenvaihtajilta kielitaitoa ja toimivaa suhdeverkostoa. Kun sekä liikkuminen että haastattelujen tekeminen oli ei-kommunisteille hankalaa, muutamat heistä tyytyivät lukemaan ja tulkitsemaan Pravdan virallista näkemystä. Uuden Suomen Martti Valkosta syytettiin 1970-luvulla siitäkin, että hän luki Pravdansa liian tarkasti. Etenkin neuvostotodellisuudesta kirjoitettaessa kieli oli pidettävä keskellä suuta, sillä järjestelmän epäkohdat näkyivät ja tuntuivat juuri arjen tasolla.

Vapaus kirjoittaa länsimaisten journalististen kriteerien mukaisesti oli suurimmillaan 1960-luvun alkuvuosina. "Kultakausi" päättyi vuoden 1966 toisinajattelijaoikeudenkäynteihin. Sanomalehtien kirjeenvaihtajat säilyttivät kriittisen otteensa paremmin kuin Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtajat. Uskalin väitöskirjan "skuuppi" on Yleisradion lähettämän Juhani Lindströmin tapauksen kuvaus. Hän joutui eroamaan vuonna 1975 julkisen kohun saattelemana, koska hämärät liiketoimet häiritsivät kirjeenvaihtajan tehtävää. Lindström taisi sisäistää Brezhnevin pysähtyneen kauden kaksinaismoralismin liiankin hyvin.

Turo Uskali on kerännyt tutkimukseensa kunnioitettavan määrän tietoa ja syvähaastatellut lähes kaikki asianosaiset. Aiheen tiukempi rajaaminen ja tekstin reipas tiivistäminen, toimittajien perusniksi, olisi tehnyt terää lopputulokselle. Uskali ajautuu ottamaan kantaa liian moneen lähihistorian kipupisteeseen molemmissa maissa, ja siksi monet tulkinnat jäävät pintaraapaisuiksi. Keskittyminen kirjeenvaihtajiin persoonallisuuksina on toimiva ratkaisu, mutta sekä työn luettavuus että historiantutkimuksellinen anti kärsivät liian pitkistä haastattelulainauksista.

Kirjeenvaihtajan työtä arvostaa uudella tavalla Uskalin väitöskirjan luettuaan. Heidän ammattikuntaansa onkin journalismin vahvoina vuosina verrattu diplomaatteihin. Sanan säilällä on yhä mahdollista vaikuttaa, globalisaation aikakaudella jopa sosialismin viimeisissä linnakkeissa: Helsingin Sanomien Kiinan-kirjeenvaihtaja Pekka Mykkänen sai viime vuonna Bonnierin journalistipalkinnon sars-epidemian uutisoinnistaan.

Joni Krekola