Vuoden työväentutkimus -palkinto myönnettiin Maaria Haikolalle

Teoksesta: Kämppäemäntiä ja laivakokkeja: metsä- ja uittotyömaiden ruoanlaittajia (Tapio, Helsinki 2024).

Uitto- ja metsätyötä koskevassa kerronnassa on ollut miehinen kaiku. Kansankulttuurin filmatisoinneissa terveyttä uhkuvat nuoret miehet laulavat ja tanssivat saaden neitojen sydämet syrjälleen. Samalla kun kapea tukkilaiskuva on jättänyt varjoon työn raa’an todellisuuden, on kerronnan ulkopuolelle jäänyt myös naisten merkittävä rooli metsätyön ja tukkilaiselämän ylläpitävänä voimana.

Maaria Haikolan ansiokas tietokirja täyttää suuren aukon kausiluontoista metsätyötä koskevassa kirjallisuudessa. Teoksen pääosassa ovat tukkikämppien perushuollosta 1930-luvulta lähtien huolehtineet naiset. Emännän ruoantarjoiluun käyttämästä ”elämänluukusta” miehet saivat ne lukuisat päivittäiset ateriansa, jotka mahdollistivat fyysistä voimaa vaatineen metsätyön.

Haikola teki kämppä- ja uittoemäntien kokemuksista ensin pro gradun, ja kirjoitti sittemmin opinnäytetyn ohessa syntyneestä laajasta aineistosta kauniin ja selkeän tietokirjan. Hänen kerrontansa osoittaa, kuinka merkittävä rooli emännillä oli siinä pienoisyhteiskunnassa, joka piti yllä suomalaisen metsäteollisuuden tuotantoa. Informatiiviset, hyvin valitut ja visuaalisesti vaikuttavat, pääosin ennalta julkaisemattomat kuvat tuovat tarinaan oman tärkeän kerroksensa.

Laaja haastatteluaineisto tuo kerrontaan elämänmakuisen sävyn, jossa toimijoiden oma kokemus korostuu. Kausiluotoisuus ja liikkuvuus oli monille syrjäseudun nuorille naisille pakon sanelemaa. Työolot olivat vaatimattomat, päivät pitkiä ja opittavaa riitti. 1940- ja 50-luvulla julkaistut opaskirjat neuvoivat paitsi käytännön työssä myös käyttäytymisessä ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kämppäelämän keskeinen juonne oli nuorten, yleensä alaikäisten naisten työskentely miesvaltaisissa yhteisöissä keskellä asumattomia seutuja. Tämä toi työhön monet vaaransa, mutta myös yhteisön antamaa turvaa.

Teoksessa saa suuren roolin myös kainuulaisuus. Haikola on kasvanut osana yhteisöä, jonka identiteetti on rakentunut metsä- ja uittotyön varaan, ja ensimmäisenä haastateltavana on saanut toimia oma isoäiti. Erityisen ansiokasta Haikolan työssä onkin lähihistoriaa ja naisten toimijuutta koskevan muistitiedon tallentaminen. Hänen tekemänsä haastattelumäärä on vaikuttava, samoin kuin hänen kokoamansa tukkikämppäluettelot, jotka nekin ovat lajissaan ensimmäisiä. Aineistosta tulee olemaan apua tuleville tutkijoille. Samalla tiedon tallentaminen on antanut äänen työntekijäjoukolle, josta ei aiemmin ole juuri kerrottu kuin tukkilaistarinoiden höysteenä. Haikola toteaakin monen haastateltavan ilahtuneen, että joku oli vihdoin kiinnostunut heidän kokemuksistaan.

Monet pro gradu -työt ovat laadukkaita ja suuritöisiä tutkimuksia, joihin kerätty materiaali ei useinkaan mahdu opinnäytteille asetettuihin tiukkoihin rajoihin. Haikola on apurahan turvin voinut työstää gradunsa ”ylijäämäaineistosta” hienon tietokirjan, jonka ansiosta kämppä- ja uittoemäntien sekä laivoilla kokkeina työskennelleiden naisten kokemukset avartavat suuren yleisön tietoisuutta erään metsäsuomalaisen elinkeinon historiasta ja sen vivahteista.

Vuoden työväentutkimus -kunniamaininta Pirkka Leinolle

Teoksesta: Vapaisiin tuuliin. Helsingin Työväen Pursiseura 1925–2025 (Helsingin Työväen Pursiseura, 2024).

Helsinkiläinen Pyysaari on tuttu etenkin vesillä liikkujille, mutta harva Itämeren laineista säännöllisesti nauttivakaan tuntee syvemmin sen historiaa. Ensin Työväen pursiseuran kotisatamana ja olympiavuodesta lähtien myös suuren yleisön tuntema virkistyskeitaana toiminut Pyysaari on yksi osa sitä työväestön laajaa saaristoa, joka on tarjonnut ruumiillista työtä tekeville sunnuntaipäivien ja harvojen lomapäivien virkistystä. Merellinen Helsinki on mahdollistanut työväestölle saarijuhannukset ja lapsuuden leirit, nuotiohetket veden äärellä ja nuoruuden tanssit perinteisen Suomi-kuvaston maisemissa. Ja kuten käsillä oleva teos ansiokkaasti muistuttaa, on pääkaupungin työväestö harrastanut myös vesillä liikkumista ja siihen liittyvän tietotaidon kartuttamista oman seuransa välityksellä.

Veneilyhistorian hyvin hallitsevan Pirkka Leinon visuaalisesti kaunis, ammattitaidolla toteutettu ja sisällöllisesti monipuolinen satavuotisjuhlakirja nostaa esille monelle entisestään tuntematonta työväenkulttuurin osa-aluetta, vesillä liikkumisen ja meriurheilun historiaa. Samalla se tuo näkyväksi työväestön vapaa-ajanvieton eri muotoja. Veneily ja purjehtiminen mielletään vahvasti taloudellisesti vauraamman väestönosan harrastukseksi, vaikka vesillä oleminen eri muodoissaan on ollut – ja on – mahdollista hyvinkin monelle.

Teos nostaa esille myös nykyään usein unohtuvan suomalaisen vapaa-ajanvieton ja urheilutoiminnan kaksijakoisuuden. Vuosikymmenten ajan urheiluseurojen toimintakentän halkaisi porvarillisen liikuntajärjestön SVUL:in ja Työväen Urheiluliiton TUL:n välinen ihmisten arkeen vaikuttanut jyrkkä jakolinja. Myös TUL:in piirissä karsastettiin ensi alkuun porvarillisena harrastuksena pidettyä purjehdusta.

Teoksessa pureudutaan kiinnostavasti seuran historian eri vaiheisiin. Poliittiset ristiriidat ja yhteiskunnallisesti vaikeat ajat näkyvät myös vapaa-ajanvieton historiassa. Keskeiseksi juonteeksi nousee kuitenkin vapaaehtoistyön, talkoiden ja yhdessäolon merkitys, joka kantaa läpi aikakausien. Yhdistyksellä on tänäkin päivänä tärkeä roolinsa paikallisena veneilyyn ja veneisiin liittyvän tietotaidon levittäjänä.

Kirja tuo esille uutta tietoa ja on samalla tilaushistorioiden joukossa poikkeuksellisen kauniisti ja laadukkaasti toteutettu. Hankkeen ohessa on myös kerätty ja talletettu satoja seuran historiaan liittyviä valokuvia. Kunniamaininnalla raati tuokin esille myös ilonsa siitä, että yhdistykset ja yhteisöt paitsi panostavat asiantunteviin kirjoittajiin myös arvostavat teosten näyttävää visuaalista toteutusta.

Vuoden työväentutkimus -kunniamaininta Hannu Sorrille

Teoksesta: Punavangit tuomiolla. Valtionrikosoikeutta Hämeenlinnassa 1918 (Väyläkirjat, Rovaniemi 2024).

Teoksen lähtökohtana on äidinisän piilotettu salaisuus, joka paljastuu tutkijalle vasta enon kuolinvuoteella. Rakastava taata on ollut valkoinen tuomari, ja ristiriita ei anna rauhaa.

Kirkkososiologian dosentti ja teologi Hannu Sorri on teoksellaan astunut uuden tutkimusgenren sisälle tehden sen äärimmäisellä huolellisuudella, paneutuneisuudella ja kunnioituksella. Sorrin teos näyttää, että henkilökohtainen ja sukuhistoriallinen lähtökohta ei ole teokselle useinkaan haitta vaan mitä suurin etu. Omakohtainen intressi saa sukeltamaan aineistoon päättäväisesti ja motivoituneesti, ja voidaan sanoa, että Sorri ei ole jättänyt kiveäkään kääntämättä ”totuutta” etsiessään.

Teoksessaan Sorri purkaa yhden vankileirin tuomioistuimet pienenpieniin osiin ja tarkasti havainnoiden avaa poikkeusajan oikeuskäytäntöjen makaaberia todellisuutta tuoden esille uutta tietoa oikeusistuinten mikrotason toiminnasta. Hän nostaa esille tapahtumaketjun kaikki osapuolet väriin ja taustaan katsomatta. Tapaustutkimuksellaan Sorri todistaa oikeudenkäytön sattumanvaraisuuden ja merkittävät erot valtiorikosoikeuden eri osastojen ja yksittäisten tuomarien välillä.

Hannu Sorrin tutkimus on moni- ja poikkitieteinen, sukuhistoriallinen ja koskettava. Teoksensa julkistustilaisuudessa Sorri nosti esille sen, kuinka äärimmäisen tärkeää on, etteivät oikeusjärjestys ja oikeusistuimet karkaa poliitikkojen käsikassaroiksi. Päivä päivältä on yhä syvemmin nähtävissä, miten ajankohtainen tuo ajatus onkaan.  

Myös Sorrin ajatus salailun kierteen katkaisemisesta on tärkeä ja ikiaikainen. Sukulinjojen ja perheiden sisällä tapahtuva vaikeneminen sairastuttaa paitsi perheen sisällä myös yhteiskunnallisesti. Vaikeneminen kun jättää tilaa mustavalkoisten asetelmien ja yksinkertaisten jakolinjojen varassa operoivalle populismille ja vihapuheelle.

Sisällissotaa on aika ajoin pidetty puhkitutkittuna, vaikka todellisuudessa niin tarvetta kuin aineitakin on tarjolla loputtomasti. Nykyinen polarisaation aika osoittaa, että mainittu sota vaikuttaa edelleen vahvasti kansan psyykessä, ja historian tarjoamia paralleeleja kannattaisi kuunnella entistä herkemmin.