Esa Lahtinen

Työväen Arkiston johtaja

Työväen Arkisto 95 vuotta

Työväen Arkisto juhli 95-vuotista taivaltaan historiaseminaarilla 8.10.2004, joka oli myös osa Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen historiankirjoitusprosessia. Puolueen historian kirjoitus on saatu uudelleen liikkeelle yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Seminaarissa käsiteltävä ajanjakso oli sen vuoksi tarkoin harkittu. Puolueen historian neljäs osa alkaa tästä samasta ajanjaksosta eli 1940-luvun lopusta ja 1950-luvun alusta. Seminaarin alustajat olivat joko jo julkaisseet tai julkaisemassa uutta tietoa kyseessä olevasta ajasta, poliittisesta historiasta yleensä ja työväenliikkeestä erityisesti.

Työväen Arkisto järjesti normaalin juhlavastaanoton sijaan juhlaseminaarin, jonka puhujista yksi oli Mikko Majander aiheenaan “Irti punamullasta”. Kuvat: Jani Kaunismäki, Työväen Arkisto.

Työväen Arkisto perustettiin 95 vuotta sitten SDP:n Kotkan puoluekokouksessa vuonna 1909. Yhdessä muiden pohjoismaisten työväenarkistojen kanssa se on maailman vanhimpia ja suurimpia omalla alallaan. Työväen Arkisto on maamme vanhin kansanliikearkisto ja vanhempi kuin esim. yksikään maakunta-arkisto.

Kun arkisto perustettiin, niin mallia otettiin tuttuun tapaan Ruotsista. Ruotsiin oli perustettu Arbetarrörelsens arkiv och bibliotek jo vuonna 1902. Se on maailman vanhin edelleen toimiva työväenarkisto. Suomen sosialidemokraattinen puolue oli perustettu vuonna 1899, ja puoluesihteeri Yrjö Sirolan aikana oli puoluetoimistoon syntynyt jo jonkinlainen arkistokin. Pääasiassa lehtileikkeitä ja ennen muuta kirjoja, lehtiä ja pienpainatteita. Yrjö Sirolasta tuli myös Työväen Arkiston ensimmäinen arkistonhoitaja. Varsin pian hän kuitenkin pakeni velkojiaan Amerikkaan ja uudeksi arkistonhoitajaksi tuli K.H. Wiik, jota voidaan pitää Työväen Arkiston varsinaisena perustajana. Hän haki oppinsa Skandinaviasta ja Saksasta. Hänestäkin tuli myöhemmin SDP:n puoluesihteeri.

Alkuaikoina arkistoon kertyi pääosin painotuotteita, joita tarvittiin arkisessa poliittisessa työssä. Vuoden 1918 jälkeen alkoi varsinainen arkistoaineisto karttua, kun työväen järjestöjä lakkautettiin ja asiakirjoja uhkasi hävittäminen. Valtiovalta takavarikoi osan järjestöjen asiakirjoista ja siksi niitä on Kansallisarkistossa ns. Vapaussodan arkistossa. Kansalaissodan aikoihin työväenliike oli toiminut Suomessa 25 vuotta. Toisaalta katkerat tapahtumat auttoivat työväestöä ymmärtämään oman historiansa ja perinteensä merkityksen.

Historia on täynnä omituisia sattumuksia. Vuosina 1923–1930 lakkautettiin lukuisia työväenjärjestöjä kommunistisina ja poliisi takavarikoi järjestöjen asiakirjat. Suurin osa näistä asiakirjoista palautettiin kuitenkin Työväen Arkistoon jo 1930-luvulla. Tämän vuoksi vanhimmat ammattiyhdistysliikkeen asiakirjat ovat säilyneet erinomaisesti. Myös monen urheiluseuran vanhat asiakirjat ovat hyvin säilyneet. Ne on tosin siirretty Työväen Arkistosta Suomen urheiluarkistoon runsas vuosikymmen sitten. Työväenliikkeen vainoajat ovat siten tehneet palveluksen tämän päivän tutkijoille keräämällä asiakirjoja talteen.

Sotien aikana arkistoja tuhoutui luonnollisesti erityisesti Karjalassa, mutta myös pommituksissa. Helsingissä tuhoutui erityisesti osuustoimintaliikkeen aineistoa, ja esim. Kotkassa työväentalo paloi pommitusten seurauksena. Kaiken kaikkiaan voidaan kuitenkin todeta arkistojen selvinneen hyvin sota-ajasta.

Työväen Arkistoa hallinnoitiin pitkään Sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimiston kautta, kunnes sotien jälkeen perustettiin Työväen Arkiston Säätiö. Taloudesta vastasi kuitenkin edelleen puolue. Ammattiyhdistysliikkeen taloudellinen panostus oli pitkään lähes olematon. Työväen Arkisto sai 1950-luvun puolivälissä uudet tilat Paasivuorenkatu 5:stä, jolloin arkiston toimintamahdollisuudet paranivat olennaisesti. Loistavat tulevaisuudennäkymät onnistuttiin kuitenkin pilaamaan SDP:n puolueriidassa. Arkisto oli jopa lyhyen ajan suljettuna 1950-luvun lopussa.

Alkuvuosina Työväen Arkisto oli avoinna vain lauantaisin pari tuntia. Nykyään arkisto on avoinna yleisölle kaikkina arkipäivinä vähintään kello 10-16, ja tiistaisin ja torstaisin jopa kello 19 asti. Työväen keskusmuseon kokoelmat.

Työväen Arkiston Säätiön hallitus alkoi puuhata R.H. Oittisen johdolla lakisääteistä valtionapua yksityisluontoisille arkistoille jo 1960-luvun alkupuolella. Arkistonhoitaja Matti Niemisen aloitteellisuuden ansiosta ns. yksityisarkistolain valmistelu saatiin vihdoin alulle 1970-luvun alussa. Laki yksityisluontoisten arkistojen valtionavusta hyväksyttiin vuonna 1974 ja se astui voimaan seuraavana vuonna. Tämän lain seurauksia ei voi liiaksi kiittää. Suomeen luotiin järjestelmä, joka on monin erilaisin vertailuin ehkä maailman paras. Lain piirissä on nykyään 12 arkistoa ja se kattaa kansalaisyhteiskunnan kirjon lähes kokonaan.

Työväen Arkistolle yksityisarkistolain voimaantulo takasi aivan uudenlaiset toimintaedellytykset. Arkistoa alettiin hoitaa nykyaikaisten arkistoperiaatteiden mukaisesti. Vaikka henkilöstöresursseja ei saatukaan tarpeeksi tarpeisiin nähden, niin arkisto alkoi vähitellen muuttua epämääräisestä varastosta tieteelliseksi laitokseksi.

Työväenperinteeseen ja -kulttuuriin kohdistunut voimakas kiinnostus 1970- ja 1980-luvulla oli yleistä pohjoismaissa ja Länsi-Euroopassa - miksei myös muualla maailmassa. Suomessa tämän taustan huomioon ottaen ja valtionapulain rajallisuuden vuoksi tehtiin 1980-luvulla useita merkittäviä ratkaisuja. Tutkimukseen liittyvää harrastusta edistämään perustettiin Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Organisaatiopuolella perustettiin Työväenperinne - Arbetartradition -niminen yhdistys, jonka ensisijaiset tavoitteet olivat Työväenliikkeen kirjaston ja Työväen keskusmuseon perustamiset. Tässä kehitysprosessissa Työväen Arkistolla oli keskeinen rooli. Sen jälkeen Työväen Arkisto saattoi keskittyä perustehtäväänsä eli arkistotoimintaan.

Jälkikäteen voidaan todeta, että organisaatiomuutokset koituivat suureksi onneksi koko työväenperinnetyölle ja Työväen Arkistolle. Tietotekniikka alkoi tulla arkistoon 1980-luvun jälkipuoliskolla ja voidaan sanoa, että koko arkistotyö on läpikäynyt täydellisen mullistuksen viimeisen 15 vuoden aikana. Tämä prosessi on edelleen vahvasti käynnissä. Emme olisi pysyneet kehityksen mukana, jos meillä olisi varsinaisen työmme ohessa ollut hoidettavana vielä sekä kirjasto että museopuoli. Kaikki nämä tahot tarvitsevat tänä päivänä omat osaajansa. Vaikka eri sektoreiden yhteistyö onkin tärkeätä, niin en usko, että olisimme Työväen Arkistona saaneet tähän työhön tarvittavat resurssit. Nyt meillä on hieno kirjasto, hieno museo ja hieno arkisto.

Työväen Arkistossa, niin kuin ei muissakaan arkistoissa ja kulttuurilaitoksissa, koskaan ole riittävästi resursseja. En kuitenkaan halua ryhtyä valittamaan, sillä käytettävissä oleviin resursseihin nähden me olemme onnistuneet hyvin. Olemme viime vuosina onnistuneet saamaan lisäresursseja taustayhteisöjemme ja yhteistyökumppaneiden avulla ja meistä on tullut myös siviilipalvelulaitos. Sen lisäksi olemme saaneet yliopiston laitoksilta harjoittelijoita. Teemme yhteistyötä vammais- ja kuntoutusorganisaatioiden sekä työvoimaviranomaisten kanssa. Näillä keinoin olemme saaneet aivan erinomaisia työntekijöitä paikkaamaan resurssipulaamme.

Työväen Arkistossa on tällä hetkellä arkistoaineistoa runsaasti yli 5 hyllykilometriä, valtavat muistitietokokoelmat, n. 370 000 valokuvaa, julisteita, äänitteitä, videoita. Valtaosa tästä aineistosta on saatu atk:lle ja siten helposti tutkimuksen käyttöön. Taloudellisista asioista päättävien on kuitenkin hyvä muistaa, että arkistoluettelot ja digitoivat aineistot eivät siirry sähköiseen muotoon ostamalla koneita ja laitteita. Siihen tarvitaan ihmisiä ja paljon työtä. Tutkijoille, erityisesti nuoremmille tutkijoille haluaisin muistuttaa, että tutkittavaa aineistoa on runsaasti internetin ulkopuolellakin. Vaikka Työväen Arkistossa arkistotilaukset tehdäänkin nykyään suoraan asiakaskoneelta - näin ei tapahdu vielä missään muussa arkistossa Suomessa - niin aina kannattaa kysyä ja keskustella päivystäjän tai muun henkilökunnan kanssa tutkimusaiheesta ja tarvittavasta lähdemateriaalista, sillä paljon keskeistä aineistoa on vielä manuaalisissa luetteloissa tai kokonaan luetteloimatta.

Työväen Arkiston henkilökunta on aina ollut myös poikkeuksellisen hyvin koulutettua. Viimeisen 20 vuoden aikana arkistossa on työskennellyt peräti kahdeksan henkilöä, jotka ovat väitelleet tohtoriksi. Ongelmaksi on myös muodostunut se, miten pitää hyvin koulutettu henkilökunta palkkalistoilla, kun arkistoalan palkat eivät yllä edes keskivertopalkansaajan keskiansioon, puhumattakaan akateemisten työntekijöiden keskiansiosta.

Työväenliikkeen piirissä on aina osattu tehdä asiakirjat kunnolla. Usean arvostetun tutkijan mielestä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen päättävien elinten pöytäkirjat ovat tämän päivän poliittisen historian parhaita lähteitä.

Työväen Arkisto on nyt viittä vaille satavuotias. Tästä alkaa loppukiri 100-vuotisjuhliin. Onnistuneet juhlat edellyttävät paljon työtä ja toimintaa, johon arkiston omat voimavarat eivät välttämättä riitä. Sen vuoksi olemme harkinneet Työväen Arkiston ystävät -nimisen yhdistyksen perustamista, joka toisi arkistolle niin taloudellisia, mutta ennen muuta henkisiä lisäresursseja.

Arkistotyö on erittäin vaativaa ammattityötä. Me haluamme saada historiallisen lähdeaineiston tutkimuksen käyttöön mahdollisimman hyvin. Usein joudumme tinkimään työn tasosta, jotta saisimme aineiston edes jollain tavalla tutkimuksen käyttöön. Siinä työssä ei aina tyylipisteitä jaeta ja se on henkilöstöllekin raskasta. Uskoisin, että tutkijoille on kuitenkin tärkeämpää, että he saavat käsiinsä jollain tavalla järjestetyn aineiston kuin ei aineistoa ollenkaan. Arkistotyöntekijät luovat edellytykset tutkijoille, jotka sitten työstävät lopputuloksen. Edellä olevaan viitaten haluaisinkin lopettaa puheenvuoroni vertauksellisesti lainaamalla Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta vänrikki Kariluotoa Petroskoita vallattaessa: ”Niin pojat. Siinä se nyt on. Jääkäriprikaatin ja ensimmäisen divisioonan joukot ovat miehittäneet kaupungin etelästä ja lounaasta. Niin kävi, että me emme saaneet sitä tehdä. Mutta marssikoon sinne ensimmäisenä kuka tahansa, niin tosiasia on, että me sinne olemme tien aukaisseet. Ja jos historia ei sitä myönnä, niin se valehtelee.”