Vuoden työväentutkimus -palkinto

Suuret kiitokset palkintoraadille tästä huomionosoituksesta. Olen yllättynyt, mutta ilahtunut siitä, että Työväentutkimuspalkinto myönnettiin ammattiyhdistysjohtajan elämäkerrasta. Niitähän ei ole montaa viime vuosina kirjoitettu saati sitten tutkimuksen asuun viety.  

Neljä vuotta kestäneeseen tutkimustyöhön ryhtyminen ei ollut itsestään selvää. Pikemminkin epäröin ryhtyä moiseen, mutta monet arkistolöydökset ja tiedot isästäni, Valdemar Liljeströmistä, sekä ystävien kannustus rohkaisivat. Jälkeenpäin voi todeta, että tulin tutkimustyön myötä kirjoittaneeksi myös itselleni isän. Olin yhdeksän vuotias hänen menehtyessään, joten omakohtainen tuntemus jäi vähäiseksi.  

Tie Metallityöväen Liiton johtoon, kansanedustajaksi ja ministeriksi kolmeen hallitukseen oli löytölapselle melko pitkä ja nuoruuden kovat koettelemukset painoivat jälkensä häneen. Vakaumuksensa vuoksi hän oli kolmesti vankilassa, ensi kerran 16 -vuotiaana punakaartiin osallistumisen vuoksi.  

Ammattiyhdistysjohtajana Liljeström oli monin tavoin poikkeus. Työehtoasiat olivat hänen elämäntyönsä ytimessä, mutta jo varhain hän laajensi omansa ja johtamansa ammattiliiton työtä metalliteollisuuden edistämiseen. Se ei ollut ammattiliitolle tyypillistä sotien jälkeen.  

Toiminta Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnassa vahvisti hänen uskoaan kotimaisen metalliteollisuuden mahdollisuuksiin kehittyä merkittäväksi teollisuudenalaksi. Monet sitä tuolloin epäilivät, muun muassa silloisessa Maalaisliitossa. Liljeström ei kaihtanut koviakaan keinoja kotimaisen metalliteollisuuden puolustajana. Hän ei hyväksynyt sellaisten tavaroiden ja laitteiden tuontia, jotka voitaisiin kotimaassakin valmistaa.   

Huutia saivat ne, jotka kaavailivat vaikkapa rautatiekaluston hankintoja ulkomailta tai Kulosaaren sillan rakentamista ulkomaisin voimin. 

Idänkauppa oli metallityöntekijöille ensiarvoisen tärkeää työn ja toimeentulon vuoksi. Kun SDP kompasteli ulkopolitiikassa, omaksui Liljeström käytännönläheisen toimintatavan. Hänestä tuli kauppapolitiikan vaikuttaja. Viisikymmenluvun lopulla hän tarkisti linjansa ja ryhtyi osaltaan edistämään Suomen liittymistä Euroopan vapaakauppa-alueeseen, EFTA:aan. Liljeströmin ja Metalliliiton toiminta käytännössä sitoi SAK:n länsi-integraation taakse, mikä oli varmaankin helpotus valtiojohdolle. Voi lähinnä arvailla, mitä olisi tapahtunut, jos SAK olisi asettunut EFTA:aa vastustamaan.  

Laajasta länsikaupan vapauttamisesta päätettiin jo ns. ottopoikahallituksessa, jonka ministeriksi Liljeström ryhtyi SDP:n tahdosta huolimatta. Hän oli SDP:n puolueriidassa jäänyt oppositioon, joka sai nimekseen skogilaiset.  Niin SDP:n kuin SAK:n hajaannuksessa Liljeström haki itsenäisiä ratkaisuja. Hänellä oli siihen vahva selkänoja omassa liitossa. Se oli kommunistien vuosia kestäneestä paineesta huolimatta betonoitu sosialidemokraattien käsiin. 

Liljeströmillä oli puolue- ja ammattiyhdistysriidan aikaan sekä kykyä että halua etsiä sovintoa. Sovintoneuvotteluja hän kävi myös omissa nimissään, ja tiedot niistä hermostuttivat skogilaisessa puolueoppositiossa.  

Hän ei ollut poliittisilta katsomuksiltaan mikään puhdaspiirteinen skogilainen, ja aktiiviset sovintopyrkimykset antaisivat aiheen puhua eräänlaisesta varhaisesta kolmaslinjalaisesta, vaikka sellaista ei tutkimuskirjallisuuskaan näytä vielä tuolta ajalta tunnistavan. Liljeström oli skogilaisen puolueen TPSL:n perustamista vastaan. Hän ei aina löytänyt yhteistä säveltä sen enempää hallituspolitiikasta kuin esimerkiksi teollisuuspolitiikasta muun puolueopposition kanssa. Sovintomiehenä hän pysyi loppuun saakka. Monelle hän olisi ollut sopiva henkilö ammattiyhdistysliikkeen eheyttäjäksi, mutta SAK:n puheenjohtajaksi hän ei halunnut. 

Aktiivisuus teollisuus- ja kauppapolitiikassa vei hänet laajenevaan yhteistyöhön teollisuuden vuorineuvosten kanssa. Moni heistä oli tuttu jo työehtoneuvotteluista, joihin yritysjohtajat viisikymmenluvulla henkilökohtaisesti osallistuivat.  

Liljeströmin henkilöä ja asemaa pohdittiin varsinkin metalliteollisuuden työnantajien piirissä. Arkistoista selviää, että SAK:n hajaannuksessa metallityönantajat asettuivat Liljeströmin ja hänen tukijoukkonsa kannalle, jopa kovan linjan mieheksi nimetty Wärtsilän Wilhelm Wahlforss. Työnantajat uskoivat, että Liljeströmin johdossa oleva Metalliliitto pystyy parhaiten suitsimaan kommunistien vaikutuksen ja tarjoamaan ennustettavan sekä tosiasiassa maltillisen työehtopolitiikan.  

Liljeströmin ajama ensimmäinen keskitetty, kaksivuotinen sopimus 1960 oli tulevaisuudelle suuntaa-antava, hänen testamenttinsa. Sen pohjalta tehdyt työehtosopimukset vetivät myös jalat alta SAK:n kilpailijalta, SAJ:ltä. Metalliliitto oli koko viisikymmenluvun tienraivaajana työajan lyhentämisessä. Liljeström ei uskonut pelkkiin palkankorotuksiin vaan halusi laajentaa sopimustoiminnan alaa.      

Liiaksikin käytetty sanonta, legenda jo eläessään, pätee kyllä Valdemar Liljeströmiin. Hänestä, Vallusta kerrotut tarinat ovat moninaisia, ja niitä kuulee vielä vuosikymmeniä hänen poismenonsa jälkeenkin. Häntä kannattelivat työväenliikkeen vanhat arvot. Tittelit tai kunniamerkit eivät häntä puhutelleet. Kun SAK:n puheenjohtajaa haettiin, oli käsitys yhdeltä osin selvä. Työmiehestä se pitää tulla.  Alkukantaisen suoranuottinen tyyli oli hänelle tunnusomaista. 

Kiitän palkintoraatia tunnustuksesta ja haluan osoittaa kiitokseni myös niille, jotka arvokkailla neuvoillaan ja huomioillaan saivat käsikirjoituksesta paremman. Kiitos tohtori Risto Reunalle, dosentti Erkki Vasaralle ja tohtori Päivi Uljakselle.  

Toivon tutkimukseni saavan lukijansa niin alan tutkijoiden kuin historian harrastajien piirissä.

Hyvät kuulijat,  

ensinnäkin haluan esittää suuret kiitokset Työväenperinne ry:lle ja palkintoraadille tästä tunnustuksesta – tämä on historian harrastajalle suuri kunnianosoitus. Kun melkein neljä vuotta sitten aloin tutkia kotipaikkakuntani Pyhtään tapahtumia sisällissodassa, en olisi arvannut, että pitäisin tänään tätä puheenvuoroa. 

Silloin projektini alkumetreillä, melkein neljä vuotta sitten, en myöskään arvannut, kuinka laajalti tämä aihe oikeastaan kiinnostaa. Alun perin ajattelin, että tutkisin Pyhtään tapahtumia sisällissodassa vain oman uteliaisuuteni tähden, ja ehkä kertoisin löydöistäni aiheesta kiinnostuneille tutuille ja sukulaisille. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että Pyhtään tapahtumat kiinnostivat paljon laajemminkin. Kun järjestimme Pyhtäällä sisällissota-aiheisen keskustelutilaisuuden, sinne tulikin yllättäen valtavasti ihmisiä Pyhtäältä ja paljon kauempaakin kuuntelemaan ja kertomaan omia tietojaan. Tästä suuresta kiinnostuksesta sain kimmokkeen tutkia aihetta laajemminkin ja lopulta kirjoittaa siitä kirjan, ja nyt jälkikäteen voin todeta, että tälle työlle oli suuri tarve. 

Pyhtäällä toimi sisällissodan aikoihin ja 1980-luvulle saakka Stockforsin puuhiomo, ja enimmäkseen sen työntekijöistä saatiin kasaan pienen paikkakunnan mittakaavassa melkoisen voimakas punakaarti. Suojeluskuntaa Pyhtäälle ei ollut ehditty vielä perustaa, ja voimistuneen punakaartin takia sitä ei sitten uskallettukaan perustaa. Miehiä lähti taistelemaan rintamalle niin punaisten kuin valkoistenkin puolelle, ja kotipaikkakunnalla punaiset herättivät pelkoa takavarikoinneilla ja vangitsemisilla. Useita valkoiseksi epäiltyjä lähetettiin kuulusteltavaksi Kouvolaan, Kymenlaakson punaisten keskuspaikkaan, mistä he eivät enää elossa kotiin palanneet, ja vielä useampia pakeni punaisten valtaa metsiin ja Pyhtään saaristoon. Maaliskuussa -18, kun Stockforsin tehdas seisautettiin, perustettiin Pyhtäälle vielä punainen naiskaartikin. Kun saksalaiset huhtikuussa nousivat maihin Loviisassa, he marssivat Pyhtään läpi Kyminlinnaan, missä käydyn taistelun jälkeen he perääntyivät uudelleen Pyhtään läpi. Rintama muodostui Ahvenkoskelle Pyhtään ja Ruotsinpyhtään välille, missä käytiin sisällissodan viimeiset, melko kiivaatkin taistelut ja missä viimeiset punaiset toukokuun alussa antautuivat – linnuntietä muutaman kilometrin päässä lapsuudenkodistani. Monta sataa pyhtääläistä päätyi punavankileireille, joilta monet eivät koskaan palanneet. Sodan päätyttyä perustettiin Pyhtäälle suojeluskunta. 

Pyhtäällä ja pyhtääläisille tapahtui siis sisällissotakeväänä paljon. Nekin, jotka eivät olleet mukana kummallakaan puolella, joutuivat näkemään ja kuulemaan sodan läheisyyden. Sodan aikana Pyhtäällä ammuttiin useampia valkoisia ja sodan jälkeen useampia punaisia. Saksalaisten joukot marssimassa Pyhtään kirkonkylän läpi ovat varmasti olleet melkoinen näky, ja Ahvenkosken viimeisten taistelujen tykinlaukaukset ovat kuuluneet kauempiinkin Pyhtään kyliin. 

Aluksi sisällissota-aihe kiehtoi minua tietysti lähinnä Pyhtäällä varttuneen silmin, mutta kun tajusin viimeisten taistelujen olleen Ahvenkoskella ja viimeisten punaisten myös antautuneen siellä, ja Pyhtään olleen näin kokonaiskuvankin kannalta merkittävä paikkakunta, olin hämmästynyt, ettei Pyhtään tapahtumia ollut tutkittu koskaan tarkemmin. 

Tutkimustyön ja kirjoitustyön aikana oli hetkiä, jolloin olin hyvin pahoillani ja jopa vähän vihainenkin, ettei tätä työtä tehty ja tätä kirjaa kirjoitettu jo paljon aiemmin, kun sisällissodassa mukana olleita olisi vielä ollut elossa. Minä olin pelkästään arkistolähteiden ja toisen tai kolmannen käden tiedon varassa.  

Toisaalta, kuten me kaikki tiedämme, mukana olleista suuri osa ei juurikaan halunnut kokemuksistaan kertoa. Isovaarini, josta kirjassakin kerron ja joka oli Pyhtään punakaartin esikunnan ja vallankumousoikeuden jäsen, ja varmasti todisti monia Pyhtään tapahtumia ja päätöksiä suorastaan aitiopaikalta, sanoi 1960-luvulla lehtihaastattelussa, ettei vuoden -18 tapahtumista kannata puhua, koska ne ajat eivät toivottavasti enää koskaan palaa.  

Toivottavasti ne ajat eivät koskaan palaakaan. Kuitenkin juuri isovaarini mukana olo ja se, ettei hän ollut puhunut siitä ja siihen liittyi näin ollen paljon kysymysmerkkejä, veti puoleensa ja sai minut alun perin kiinnostumaan aiheesta. Tavallaan hän ja ehkä monet muutkin hänen sukupolvensa ihmiset – vaikka heillä varmasti oli syynsä olla puhumatta – juuri vaikenemisellaan ajoivat meidät jälkipolvet miettimään, mitä sisällissodassa oikein tapahtui. Näin kävi minullekin. 

Minulta on kysytty muutaman kerran, miten nainen on kiinnostunut tästä sisällissota-aiheesta. Kysymyksen asettelusta päättelisin, että miehiltä ei kysytä, miten mies on kiinnostunut sisällissota-aiheesta. Kukaan ei tällä kysymyksellä varmasti ole halunnut mitenkään loukata, mutta toivoisin, että tällaisista ennakko-oletuksista päästäisiin irti. Sisällissota kosketti silloin aikanaan tietenkin sekä miehiä että naisia. Nyt elävistä niin miehet kuin naisetkin ovat mukana olleiden sukulaisia. Kyllä sen aikaisista tapahtumista voi kiinnostua kuka tahansa. 

Lisäksi toivoisin, että opittaisiin pois siitä oletuksesta, johon minäkin kirjoitustyön aikana törmäsin, että vielä nytkin, yli sata vuotta sisällissodan jälkeen, sitä tutkivat tai siitä kirjoittavat ovat joko punaisten tai valkoisten puolella. Ehkä jotkut ovatkin, mutta sisällissotaa on mahdollista tutkia ja siitä on mahdollista kirjoittaa myös objektiivisesti, ulkopuolisen silmin. Minusta tapahtumia täytyykin tarkastella nimenomaan ulkopuolisen silmin, koska meistä kukaan ei ollut siellä paikalla. 

Nyt, kun aikaa on sisällissodasta kulunut enemmän, on aiheen käsittely ehkä muutenkin helpompaa, kun siihen saa jo pelkästään ajan kulumisen takia riittävästi etäisyyttä. Tapahtumat ja ihmiset eivät tule liian lähelle, vaikka omia sukulaisia olisikin ollut mukana. 

En tiedä, olisiko tätä kirjaa julkaistu ainakaan näin perusteellisena ja viimeisteltynä, ellen olisi löytänyt kumppaniksi Reuna-kustantamoa. Reunalla ymmärretään hyvin mikrohistorian, paikallishistorian ja yksilötason muistelmien arvo ja se, miten ne omalta osaltaan auttavat muodostamaan syvemmän kuvan historian ilmiöistä, ja ymmärtämään historiaa myös yleisellä tasolla. Olen siitä heille hyvin kiitollinen. 

Paikallishistoria ja mikrohistoria eivät ole vain jotain paikallista ja pientä, yhtä paikkakuntaa tai yhtä sukua koskettavaa, vaan paikallishistoriallinen ja mikrohistoriallinen tutkimus tukevat hyvin olennaisesti historian isompaa kuvaa. Mitä useammalta suomalaiselta paikkakunnalta on sisällissodan tapahtumien selvitys tehty, sitä täydemmäksi kokonaiskuva sisällissodasta käy. 

Paikallishistorialliset teokset kestävät aikaa – ja niiden arvo kasvaa ajan myötä, kun muuta muistitietoa ympäriltä katoaa. Mitä enemmän paikallishistoriaa tutkitaan, sitä enemmän saadaan omalta kotipaikkakunnalta julki tarinoita, jotka ehkä muuten olisivat jääneet pimentoon. Näin saadaan heräteltyä myös mahdollisuuksia uusille tutkimuksille. Itsekin löysin sisällissotatutkimusteni kautta asioita ja ihmisiä, joista mietin nyt jo uusien kirjojen aiheita. 

Toivoisin, että tämä tunnustus voisi kannustaa muitakin harrastelijahistorioitsijoita tutkimaan asioita ja julkaisemaan tutkimuksiaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Vaikka luulisi, ettei materiaalia löydy, sitä voi löytyä paljonkin, ja helpostikin. Pienistäkin palasista voi lopulta saada rakennettua varsin kattavan palapelin. Ei haittaa, jos kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastausta; ehkä seuraava tutkija saa kaivettua ne esiin, kun pohjatyö on tehty. Ja jos kaikkia vastauksia ei sittenkään löydy, sekin on omanlaisensa tieto. 

Olen hyvin iloinen siitä, että Pyhtään tapahtumat sisällissodassa kiinnostivat ja kiinnostavat edelleen, ja että kirja on saanut ihmiset puhumaan vaietusta aiheesta ja kertomaan tietojaan. Kirjaprojektilla oli minulle vieläpä sellainenkin henkilökohtainen merkitys, että löysin sen miehen jälkeläisen, joka pelasti isovaarini hengen. Näillä sanoilla haluaisinkin rohkaista kaikkia kiinnostuneita tutkimaan menneisyyttä. Koskaan ei tiedä, mitä hienoja, odottamattomia asioita voi tulla vastaan. 

Lukekaa, ja tutkikaa, ja kirjoittakaa. Kiitos!